Julie Berryn Kunnes kerron totuuden on yksi erikoisimmista nuorten kirjoista, joita olen lukenut. Päähenkilönä on nuori Judith, joka on kadonnut kaksi vuotta sitten. Eräänä päivänä Judith palaa kotiin, kieli irtileikattuna ja mykkänä. Kukaan ei tiedä, mitä Judithille tapahtui, eikä tyttö aio paljastaa salaisuuksiaan.
Judithin paluu kylään ei suju kovin hyvin. Kyläläiset
pitävät mykkää tyttöä kirottuna ja tyhmänä, ja jopa Judithin oma äiti kohtelee
häntä huonosti ja kieltää häntä edes yrittämästä puhua. Ainoa lohtu Judithille
on naapuri ja lapsuuden ystävä Lucas, johon Judith on salaa ollut aina
rakastunut. Lucas ei kuitenkaan huomaa mykkää tyttöä, vaan on menossa naimisiin
kylän kaunottaren kanssa.
Kirjaan on ladattu valtavasti tunteita, ja alussa kirjan
sävy on hyvin haikea. Jossain kohtaa Judith tuntuu kuitenkin saavan tarpeekseen
kaltoinkohtelustaan ja saakin melkoisesti lisää itseluottamusta uusien
ystäviensä avulla. Tuntuiko tämä teistä muista uskottavalta? Itse jäin
nimittäin hieman miettimään kirjan loppua. Ehkä kirjan loppu oli vähän turhan
onnellinen ollakseen uskottava..?
Joka tapauksessa pidin kirjasta valtavasti. Siinä oli
käytetty todella kaunista, jopa vähän runollistakin, kieltä. Vaikka Judith ei
voikaan puhua mitään ääneen, kirjan sivuilta aistii kyllä hyvin hänen äänensä,
kaipuun ja yksinäisyyden.
Mitäs mieltä te muut olette kirjasta? Mikä oli mielestäsi
kirjan paras kohta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti